maanantai 12. elokuuta 2013

2# Kolmas aamu toden sanoo

12.8.2013

2# Kolmas aamu toden sanoo

” Well I woke up today~ And the world was a restless plaaaaa-a-a-ace~”
Uusi herätysääni – Pelätin oli viimein lopullisesti kyllästynyt ja päättänyt, että jokin letkeämpi tapa herätä olisi paikallaan. Sitä paitsi, vaikka aina olisi enemmän nähtävää kuin mitä näkemään pystyi, tai enemmän tehtävää kuin mitä ikinä kukaan pystyisi tekemään, hieman vähemmän ympäripyöreä filosofia sopi hänen aamutunnelmiinsa paremmin. Levoton maailma lakkaisi tuskin olemasta, vaikka välillä vähän tieltä poikkeaisikin – ja parempi niin. Pelätin ei ollut välttämättä maailman parhaimmasta päästä asettumaan jäykkiin rutiineihin, tai kulkemaan vain yhtä tiettyä polkua. 
Aamukahvi porisi jo, ja harvinaista kyllä, Pelätin oli pukeissa kun se oli valmista. Tummanvihreä kauluspaita, musta silkkiselkäinen liivi, vihreät farkut – ja lyhyt, mustavalkea tukka huolellisesti päältä pörrötettynä. Kupillisen kanssa hän sitten ajatteli lähtevänsä kiertämään talon ja hakemaan samalla postin. Tai oikeastaan näin hän olisi tehnyt, ellei portailla olisi odottanut lisää yllätyksiä näin jo kuluneen parin aamun jatkeeksi. Niinpä, vastoin kaikkia odotuksiaan, Linnunpelätin ulko-oven avatessaan ei kohdannutkaan tyhjää porrasta.

Kolmas kerta, vaiko kolmas aamu, todentottako se toden nyt sanoi.

Rappusilla nökötti Cyndaquil. Se oli käpertynyt suhteellisen lähelle rapulle jätettyä poképalloa, ja vesikuppi siinä vieressä oli niin ikään tyhjä. Linnunpelätin tuijotti näkyä hetken – ja oven avautuessa hereille sätkähtänyt otus tuijotti vastaukseksi häntä – kunnes Pelätin uskaltautui liikahtamaan, kyykistyäkseen, ja kysymään:
”Sinäkö… Sinunko pallosi se on?”
Cyndaquil tuijotti naista vielä hetken, ja ynähti. Pelätin saattoi vain päätellä äännähdyksen merkityksen.
”Ihanko totta…? Ja sinä löysit takaisin tänne, vaikka vaelsit heinikossa… harhaan?”
Nyt otus nyökkäsi. Pelätin ei oikein osannut suhtautua siihen, että oli tullut ymmärretyksi, niin, pokémonin osalta. Hän oli kuullut, että ne olivat fiksuja eläimiä – muttei ollut koskaan varsinaisesti omistanut ainuttakaan. Olihan hän joskus ’lomahoitanut’ muutamia ystäviensä otuksia, mutta niiiden tavoista ja keskustelutaidoista nyt saatettiin keskustella, olivathan ne toisen ihmisen omia eivätkä hänen-
”Shyn…” Otus aloitti, hiljaa. Nyt Pelätin laski kuppinsa alas portaalle, ja ojensi varovaisesti kätensä kohti otusta.
”Ei, älä kuvittelekaan etten olisi etsinyt sinua.”
”Ynn-”
”Minä etsin. Ja siksi jätin pallonkin portaalle. Ja veden. Toivoin, että ehkä löytäisit takaisin, vaikka… Kuule, en tiedä paljoa pokémoneista-”
”Nnnn.”
”-mutta tiedän, että sinä olet minun pallostani. Tai siis, se otus, jonka eilen vapautin. Anteeksi, etten osannut etsiä tarpeeksi. Ajattelin kuitenkin, että löytäisit ehkä takaisin pallollesi. Ja-…”
”-daquiii~!”
Pokémon loikkasi. Pelätin ei ollut osannut varautua moiseen liikkeeseen, ja säikähti kyllä. Hänen väistöliikkeensä osui oveen, mutta pokémon osui kuitenkin myös häneen. Niinpä Pelätin löysi kohta itsensä nojaamasta oveensa takertuva Cyndaquil sylissään. Luojan kiitos otus ei poltattanut selkäliekkejään – vaikka myöhemmin Pelätin tuli oppimaan että niillä oli suurikin merkitys sen puolesta mitä oli tulkittavissa siitä mitä pieni otus oli mieltä milloin mistäkin.
”Hei, oletkos sinä kunnossa?” Oli, mitä Pelätin sai hetken kuluttua kysytyksi. Cyndaquil nyhjäsi hänen sylissään, ilmeisen tyytyväisen kuuloisena. Nainen huokaisi. No johan. 

Keskipäivään mennessä Pelätin oli saanut juotua kahvinsa, haettua postinsa, ja järjestettyä yksiönsä niin että siellä sopi nyt yhden pienen pokémoninkin asua. Painoarvo sanalla pienen.
Linnunpelättimen asunto ei ollut turhan suuri, joten naiselta oli mennyt hetki keksiä miten hän asuttaisi sinne jonkin muun olennon itsensä lisäksi. Makuupaikka oli löytynyt suhteellisen helposti suurehkon tyynyn muodossa Pelättimen työpöydän päädystä lattialta, ja ruoka- sekä vesikulhot puolestaan olivat löytäneet paikkansa keittiön ikkunan alta, jääkaapin edustalta. Luonnollisesti Pelätin oli myös esitellyt asuntonsa uudelle asukille – kaikki yksi huonetta parvekkeineen ja pienen keittiön sekä pesuhuoneen - ja selvittänyt sille muutamia perusasioita ihmisasunnossa asumisesta. Paljoa rajoitteita rauhallisenoloiselle olennolle ei Pelätin kokenut tarpeen ainakaan näin aluksi edes laittaa, Cyndaquil saisi asettua taloksi varsin vapaasti kunhan ei jäisi kenenkään jalkoihin. Pelätin itse ei kun ollut siitä maailman sulavimmasta päästä mitä tuli liikkumiseen pieni otus jaloissa pyörimässä.
Ja ruokakulhoista puheenollen – Pelättimellä ei ollut hajuakaan siitä mitä pokémon söi.
Onneksi kylässä oli pokémontarvikeliike, joten esittelyistä ja järjestelyistä päästyään valikoitui Pelättimen ja otuksen iltapäivän ohjelmaksi kävelyretki kaupoille.

Linnunpelätin asui toki metsän reunassa, mutta myös aivan kotikylänsä päätien varrella. Hänen talonsa sijaitsi pienessä rinteessä niin että tien puolelta talo oli kaksikerroksinen, vaikkakin kulku Pelättimen asuntoon kävi puolestaan ylärinteen puolelta maantasalta. Siellä, metsän puolella, hänen ulko-oveltaan ja pieneltä kuistilta avautui pieni, mutta mukava, kukkiva piha. Talon niin kutsuttu alakerta ei kuulunut Pelättimen asuntoon, vaan oli virallisesti liiketilaa, vaikka olikin ollut jo jonkin aikaa tyhjillään.
Pelätin sulki oven huolellisesti perässään, katsoi ettei Cyndaquil jäänyt väliin, ja yhdessä he lähtivät tallustamaan kohti kylän keskustaa. Päivä oli selkeä, lämmin – muttei onneksi turhan kuuma. Cyndaquil kipitteli omia teitään Pelättimen jäljessä, mutta pysyi yllättävän hyvin hänen lähettyvillään ja osoitti lähinnä säyseää käytöstä. Pelätin mietiskeli oliko hän ollut vain onnekas, vaiko millaisesta kasvattamosta pokémon oli mahtanut oikein tulla. Ei se kovin vanha voinut vielä olla, se oli vielä pienenlainenkin siihen nähden minkä kokoiseksi Linnunpelätin Cyndaquilin keskimäärin käsitti. No, parempi toki näin.

Matka kaupalle ei ollut pitkä – kylä, jossa Pelätin asui, ei näet ollut sekään turhan suuri. Yhdessä he astuivat sisään ovesta, jossakin kilahti elektroninen kello, ja hetken kuluttua tyhjänoloisen liikkeen tiskille ilmaantui vanhempi naisihminen leveä hymy kasvoillaan.
”Hei vaan! Miten voin auttaa?”
”Tällaiselle pitäisi saada ruokaa – ja ehkä vähän hoito-ohjeita” , Pelätin totesi ja osoitti jaloissaan istuvaa Cyndaquilia. Nainen nyökkäsi ja lähti välittömästi etsimään sopivaa pussia ruokasäkkien hyllystä.
”Ei hätää, saat kaiken mitä tarvitset. Kyseessä on kuitenkin yksi yleisimmistä otuksista – Cyndaquilhan on yksi näitä niinsanottuja ’aloituspokémoneja’, niitä mitä nuoret yleensä valitsevat tai saavat kun lähtevät matkoilleen jos kouluttajiksi mielivät… Sinä taidat olla vähän vanhempi? Oletko itse vielä lähdössä vai onko tämä ihan kotipokémon?” Nainen kyseli ja rupatteli, ja Pelätin vastaili sitä mukaa.
”Kotiotus” , Pelätin totesi, ”sain sen eilen enkä muutenkaan ollut suunnitellut mitään teinivuosina tekemättä jääneitä vaelluksia, kiitos kysymästä. Sanotaanko, että tämä tuli minullekin hieman yllättäen – mutta haluaisin huolehtia asiasta kuitenkin niin hyvin kuin taidan.”
”Ei se mitään – sitten minun onkin helppo löytää sille sopivat ruoat ja ohjeet sinulle. Hetki vain~”
Pian nainen oli päässyt vauhtiin, ja haalinut kaikenlaista kaupan hyllyiltä, ja Pelätin tuijotteli hieman epäileväisenä kasaa tavaroita joka alkoi muodostua hänen eteensä kaupan tiskille. Nainen selitti sitä sun tätä miksi mitäkin tarvittiin tai ’että tällaisiakin olisi ja tästä voi olla tällaista hyötyä’, ettei kaikkea olisi pakko ottaa mutta se olisi suositeltavaa. Puolen tunnin kuluttua täti ilmoitti olevansa valmis, ja Pelätin, joka oli odotellessaan selaillut jotakin tiskiltä löytämäänsä esitelehtistä, ilmoitti ettei ottaisi kuin ruoan ja muutaman esitteen joita oli oikeastaan tullut hakemaankin – hän kun ei aikonut toistaiseksi ryhtyä kouluttajaksi, kasvattajaksi saati minkään muunkaanlaiseksi pokémoninsa ylipuunaajaksi. Myyjärouva kun oli puhunut jotakin jostakin kauneuskilpailuistakin ja esitellyt myös koko tuotevalikoimansa: ” Siltä varalta että nuorukainen päättäisikin lähteä vielä matkaan”. Nuorukainen, niin – pukeutumisensa tai ulkonäkönsä perusteella Pelätin oli suhteellisen helppo sekoittaa naisesta nuoreksi mieheksi tai muuten tulla tulkituksi miten kukakin hänet halusi nähdä. Ei sillä, Pelätin itse ei tehnyt elettäkään korjatakseen naisen olettamusta.
Mutta muuten Pelättimenkin myöntyväisyydellä oli rajansa – varsinkin kun se oli suorassa yhteydessä hänen lompakkoonsa. Hän pahoitteli myyjälle aiheuttamaansa vaivaa, mutta myyjärouvakin pahoitteli itseään koska huomasi ehkä tässä kohtaa itsekin hieman turhan paljon innostuneensa myymistensä kanssa. Liikkeessä ei ollut vähään aikaa ollut kovinkaan paljoa elämää, nuoremmat kouluttajat lähtivät yleensä retkilleen keväämmällä, kesää kohti, ja näin loppukesästä kauppa kävi kovin hiljaisena. Vaikka täytyi Pelättimen myös myöntää, että siinä missä myyjärouva oli puhunut paljon, oli hän myös puhunut paljon asiaa – asiantunteva ja työlleen omistautunut rouva ainakin oli.
Kiitollisena Pelätin lähti vähine ostoksineen putiikista. Eiköhän näillä pääsisi alkuun.

Cyndaquil oli lähinnä seurannut ihmisten touhua hiljaa Pelättimen jaloista. Kun päästiin liikkestä, se kuitenkin pysäytti Pelättimen – nyt hyvinkin kirjaimellisesti pyöri hänen jaloissaan, aivan kuten sitä oli kielletty tekemästä, kunnes nainen oli kompastua ja siten hänen jakamaton huomionsa saavutettu.
”Mitä sinä nyt?” Pelätin laski kantamansa ruokasäkin maahan ja kumartui otuksensa puoleen. Cyndaquil puhahti, ja nyt tilaisuuden tultua hypähti taas naisen syliä kohti, hyvin selkeästi pyristellen kohti tämän olkapäätä. Pelätin tajusi hyvin nopeasti mihin otus pyrki ja pukkasi rimpuilevan olennon ylös repimästä kauluksiaan.
”Ai sinne sinä halusit? Sillälailla.” Pelätin hymähti, hymyillen. Pieni pokémon käpertyi hänen kaulalleen, osittain toiselle hartialleen, osittain niskaan. Se tuhisi tyytyväisenä, sen kuono kävi ja pää kurotteli - selkeästi se oli halunnut paremmat näköalat kuin mitä sen oma koko pystyi sille tarjoamaan. Peläti nosti kätensä rapsuttaakseen otusta, ennen kuin poimi taas kantamuksensa maasta ja jatkoi kävelyä.
”Mutta itse pidät huolta siitä ette putoa.” Nainen hörähti vielä, ja otus tuhisi vastaukseksi. Pelätin hymyili itsekseen. Vähän reppana hänen otuksensa oli – mutta mukava. Säyseä, ja vaikutti tajuavan häntä ilman kummempia häslinkejä. Kyllä tästä vielä eloa tulisi – levotonta tai, sen näkisi.

Heidän kotiin päästyään Cyndaquil ei kauaa lattialla viihtynyt, vaan vaati päästä takaisin naisen olalle myös siätiloissa. Pelätin, jonka hartiat tottumattomuus sellaiseen painoon – vähäiseenkin – oli jo saanut hieman särkemään, toppuutteli otusta hieman. Mutta seuraus oli että kun nainen myöhemmin illasta istui nojatuolissaan lukemassa, otus kiipesi neemmän tai vähemmän taidolla nojatuolin selkänojalle saakka – ja sitä kautta takaisin hänen harteilleen. No, siinähän oli sille uusi lempipaikka.
Aika välitön se on, Pelätin pohti, mutta antoi asian olla. Parempi kai se, kuin että toinen yrittäisi purra häneltä sormet irti jokaisella lähestymisyrityksellä, tai vielä pahempaa, se polttaisi päreensä ja alkaisi polttaa paikkoja.
Tämä alku, Pelätin päivän lopuksi päätti, oli parempi kuin hyvä. 

tiistai 6. elokuuta 2013

1# Postimyyntipokémon

No ja, lykätäänpä tätä nyt tänne jo pätkä, koska huomasin että juttu venyy ja venyy ja venyy ja... hups. ^^" Otus hallussa, mutta ei varsinaisesti mainittu vielä joten lasket Kiksi tämän päikyksi tai et, olkoon ainakin prologi. Kyllä sen Cyndaquilinkin jo seuraavassa "luvussa" ainakin pääsee tapaamaan :9 Pitemmittä puheitta. Tästä se lähtee~


6.8.2013

1# Postimyyntipokémon

”Nants ingonyama~~~!!”
Käsi haparoi kohti puhelinta, painoi torkkua, kopsahti ikkunalaudan reunaan ja vetäytyi sitten kevyen nurinan saattelemana takaisin peiton alle. Herätyskello. Kenen neronleimaus olikaan ollut vaihtaa hälytysääneksi The Circle of Life? Ai mutta, senhän oli tarkoitus olla piristävä ja iloinen herätys, ja samalla tarpeeksi kovaääninen jotta siihen varmasti heräisi.
Peiton alla käännettiin kylkeä. Vielä viisi minuuttia.

”Nants ingonyama bagithi Baba, sithi uhm ingonyama~”
Tasan viiden minuutin kuluttua eloisa laulu ravisteli torkkujaa uudelleen. Nyt käsi loppujen lopuksi sammutti herätyksen, mutta kesti vielä hetken ennen kuin kukaan kömpi edes puolittain ylös peiton alta. Lopulta Elämän tien kutsu kuitenkin voitti.
Yksi jalka työnsi peiton myttyyn ikkunalaudan viereen – sänky sijaitsi aivan huoneen ainoan ikkunan edessä, pokittain, ikkunalaudan toimittaessa sekä tavallista että yöpöydällistä virkaa. Sitten istumaan nousi Linnunpelätin, säkkimäinen yöpaita valahtaneena toiselta olalta ja tukka pörrössä kuin peikonpojalla ainakin. Nainen haukotteli, venytteli vielä, ja nousi kulkeakseen ensimmäiseksi pienen asunnon toisessa päässä sijaitsevaan pieneen keittiöön naksauttamaan kahvinkeittimen porisemaan siksi aikaa kun itse selviytyisi aamutoimistaan. Vastakeitetyn kahvin tuoksu kun siivitti aamuaikaa kovin mukavasti.

Kun ovikello soi, oli Linnunpelätin melkein  valmis, toisin sanoen yhä tukka pystyssä ja lähes pukeissa. Kuka kaipasi häntä tähän aikaan aamusta? Olihan toki arkipäivä, mutta jehovantodistajat kiersivät yleensä viikonloppuisin eikä Pelätin keksinyt mitään mitä hän olisi osannut odottaa. Siispä äkkiä paita niskaan – kauluspaita, tummanvihreä – ja ovelle.
”Hyvää huomenta! Teille olisi lähetys. Nimi tähän, olkaa hyvä!” Lähetti ehti aloittaa, kuuluttaa ja lopettaa vakiofraasinsa lähes siinä ajassa joka Pelättimeltä meni oven avaamiseen ja sen työntämiseen sen verran auki että ihminen saattoi astua sisään tai tulla torjutuksi ovenlappeella jos tarvetta ilmenisi. Lähetti ojensi kuittia ja kynää häntä kohti. Linnunpelätin tuijotti.
”Huomenta, huomenta, mutta anteeksi? En kyllä muista tilanneeni mitään…”
Lähetti kurtisti kulmiaan.
”Oletteko aivan varma?” Hän silmäili ojentamaansa paperia, lukien sitä ylösalaisin. Linnunpelätin pohti hetken, mutta päätyi lopulta ratkaisuun joka säästäisi heidät molemmat seisomasta ovenraossa turhan kauaa aamutuimaan. Sitä paitsi lähetti ei näyttänyt turhan iloiselta, hänellä oli varmasti jo kiire eteenpäin ja vastaanvänkäävä asiakas ei todennäköisesti ollut kuulunut hänen aikatauluunsa tänä, jos minään, aamuna.
”Eikös teidän nimenne kuitenkin ole Linnunpe-”
”Onon, anteeksi, nythän minä muistan.” Pelätin tokaisi, ennen kuin lähetti ehti lopettaa lausettaan. Virhe. Vai oliko?
”Mihin allekirjoitan?”

Hetken kuluttua Pelätin seisoi rapulla käsissään neliskanttinen laatikko, parikymmentä senttiä kanttiinsa. Nainen katseli hetken matkoihinsa pinkovan lähetin selkää, kääntyi sitten mennäkseen takaisin sisään ja sulki oven perässän. Pienestä kuraeteisestä astuttuaan hän kääntyi välittömästi oikealle oviaukosta, josta avautui pieni, kodikas keittiö – juuri sellainen johon mahtuu yhdelle seinustalle tiskipöytä, jääkaappi, hella ja kapistot, ja tästä vastakkaiselle seinälle metri kertaa metrin kokoinen ruokapöytä. Kolmannella seinällä tikitti ainoastaan hyvin perinteinen keittiön kello, ja neljännellä sijaitsi ikkuna joka antoi samalle ilmansuunnalle ulko-oven kanssa. Pelätin laski laatikon ruokapöydän kulmalle ja kääntyi kaatamaan itselleen nyt hyvän aikaa sitten keittyneen kahvin, ja istuutui sitten alas tutkiakseen laatikkoa hieman lähemmin. Tai no, paljonkin lähemmin. Laatikko itsessään oli ruskeaa pahvia, ei mitenkään erikoinen, tasasivuinen, eikä siihen ollut liimattu lähettipalvelun osoitetarraan lisäksi mitään kummallisempaa mitä nyt se oli ilmastointiteipillä suljettu. Ei se ollut edes kovin painava laatikko – Pelätin koetti ravistaa sitä kevyesti – mitään ei kuulunut. Tiiviisti pakattu, tai tyhjä. Vaikka toisaalta jollakulla sai olla aika tylsää jos koki tarpeelliseksi lähettää Linnunpelättimelle tyhjiä pahvilaatikoita kalliiden lähettipalveluiden kautta. No, nainen hörppäsi kahviaan, kohautti olkiaan. Tämä mysteeri ei kaiketi ratkeaisi kuin paketin avamaalla.
Niinpä hän kurottautui ottamaan sakset tiskipöydällä olevasta veitsitelineestä, ja varovasti leikkasi teipin halki paketin päälipuolelta. Lähes yhtä varoen hän raotti nyt pahvilaatikon kannenpuolikkaita, todetakseen vain että laatikko tosiaan edusti ensimmäistä hänen arveluistaan – se oli hyvinkin tiiviisti pakattu. Solumuovisia papuja hetken kaiveltuaan hänen käteensä osui vihdoin jotakin vileää ja sileää. Pian muovinkappaleiden keskellä keittiön pöydällä nökötti jotakin, mitä nainen nyt ainakin oli vähiten osannut odottaa.

Poképallo.
Ihan ehta, pyöreä, sileä, kiiltävä, punavalkoinen pallo.
”Anteeksi mitä.” Pääsi naisen suusta, hetkeen hän ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa löytöään.
”Onkohan tämä nyt ihan oikeassa osoitteessa.”
Pianhan sekin selvisi. Pelättimelle ei ollut tullut mieleenkään tarkistaa sitä pientä paketin kylkeen liimattua osoitetarraa, ennen kuin kyseinen ajatus pilkahti hänen mielessään. Mutta lähettihän oli sanonut kuitenkin aivan oikean nimen..?
Nainen kauhoi ensin muovipavut pöydältään takaisin laatikkoon, ja nosti sitten sitä nähdäkseen uudelleen avatun läpän alle jääneen tarran. Ja mitä siinä sitten luki.
”Linnunpelätti.” Nainen toisti ääneen, vaikka luki toki tekstin mitään sanomattakin.
”Eikä. Tämähän on väärässä osoitteessa.”
Voi nyt herranpieksut, eivätkö lähetit enää osanneet lukea vai mikä oli, nainen mietti, tarkisti osoitteen, ja totesi että osoite oli lopulta aivan oikein mutta nimi oli se joka oli mennyt vikaan.
Vai joku ei osaa kirjoittaa osoitehakuunsa oikeaa nimeä?
Nainen muisti taas kahviaan.
No mitähän sitten.

Vartin päästä Linnunpelätin istui edelleen keittiönpöytänsä ääressä katselemassa laatikkoa, osoitetarraa ja niiden vieressä pöydällä kiiltelevää poképalloa. Osoitetarrassa ei ollut mitään tietoja, ei puhelinnumeroa tai mitään, mihin lähetyksen olisi voinut palauttaa jos jotakin vahinkoa tai erehdystä sen toimittamisessa sattuisi tapahtumaan. Pelätin oli onnistunut puhelinluettelosta kaivamaan lähettifirman neuvonnan numeron, mutta sehän oli tietysti ruuhkautunut ja varattu ja ties mitä, ystävällisen odotusmusiikkinaisen ääni oli vain kertonut hänelle että ”kaikki asiakaspalvelijamme ovat tällä hetkellä varattuja, voitte odottaa pidossa tai koettaa tavoitella meitä myöhemmin uudelleen. Paikallisverkkomaksu---”
Pelätin ei aikonut maksaa maltaita roikkumalla jonkin toimimattoman helpdeskin langoilla saati tuhlata omaa aamuaan moiseen, joten hänen oli tyydyttävä yrittämään myöhemmin uudellen. ’Myöhemmin uudelleen’ toisen kupin kahvia, aamiaisen, kaupassakäynnin ja kolmen tunnin jälkeen ei antanut yhtään parempaa tulosta. Johan oli palvelua. 
Illemmalla poképallo seisoi yhä keittiönpöydällä, ja nyt Linnunpelätin istui teekupposen kanssa pohtimassa yhä uudelleen mitä sille voisi tehdä. Hän ei ollut koskenut palloon sen jälkeen kun oli sen löytänyt, saati avannut sitä – eihän hän nyt toisen pokémonia voinut noin vain-!
Kyse ei ollut siitä, etteikö häntä olsii kiinnostanut. Tietysti hän oli miettinyt, arvaillut, pohtinut mikä otus pallossa mahtaisi olla, mihin se oli oikeasti matkalla, oliko lähettipalvelu nyt särkenyt jonkun ensimmäistä otustaan odottavan kaksitoistavuotiaan unelmat ja edelleenkin, mitä hän voisi pallolle tehdä. Mutta loppujen lopuksi hän ei päätynyt, varsinkaan jälkimmäisimmän kysymyksensä kanssa mihinkään järkevään tulokseen, joten teensä juotuaan hän antoi asian olla, ja päätti etä ehkäpä aika, yöunet ja uusi päivä saisivat ratkaista asian hänen puolestaan. Toivottavasti.

Seuraavana aamuna Pelätin jo melkein toivoi että kaikki olisi ollut unta – eihän asia nyt toki mitenkään erityisen kamala ollut mutta moisella asiakaspalvelun tasolla varsin vaivaannuttavaa. Mutta, ainakin jokin tuntui uuden aamun myötä selviytyvän – sillä juuri kun Pelätin oli saanut jälleen puettua ja suunnitteli siirtyvänsä aamiaiselle, puhelin soi. Mieluisa yllätys oli, että soittaja oli edellisaamuinen lähetti. Varttia myöhemmin Pelätin kuitenkin sulki luurin enemmän hämmentyneenä kuin helpottuneena, sillä lähetin asia oli ollut tämä: joku Linnunpelätti oli tosiaan ollut hankkimassa esiteini-ikäiselle kouluttajanalulleen ensimmäistä pokémonia, mutta olikin ensin kirjoittanut vahingossa omaksi osoitteekseen kotikatunsa sijasta kotitielle viittaavan osoitteen – ja voilá, Linnunpelätin omalla tiellään sai paketin. Mutta ei siinä kaikki. Kyseinen pelätti oli virheen huomattuaan – sen sijaan että olisi edes yrittänyt ottaa yhteyttä johonkin asiakaspalvelunumeroon – tilannut saman tien uuden otuksen ja nyt oikealla osoitteella, ja ilmeisesti vain olettanut että tällainen ’virhe’ huomattaisiin ilman hänen erillistä ilmoitustaan ja ettei hänen suinkaan tarvitsisi huolehtia mistään kunhan hänen oma otuksensa tulisi perille. No, Pelättihän oli sitten edellisenä päivänä saanut otuksensa, mutta myös kaksi laskua omalla nimellään, ja siitäkös oli sitten kiinnostus tätä pientä virhettä kohtaan hieman noussut. Mutta vain hieman. Pelättiä kiinnosti juuri sen verran että hän otti yhteyttä suoraan pokémonintoimittajaansa ja kieltäytyi maksamasta laskua otuksesta, jota ei ollut koskaan saanut saati kuulemma tilannutkaan. Koska virhe tilauksessa oli sinällään niin pieni, ja tilaukset oli tehty niin lyhyen ajan sisällä toisistaan, oli Pelätti sitten vain väittänyt että hänen hakemuksensa oli todennäköisesti vain vahingossa tuplaantunut toimittajan järjestelmissä, eikä hänen lopulta tarvinnut maksaa – mikä johti siihen että nyt lähettifirmalla oli periaatteessa yksi ’irrallinen’ pokémon, jonka saattoi joko palauttaa heille (toisin sanoen tuomita löytöeläintaloon tai jopa lopetettavaksi jos se ei muuten löytäisi kotia) tai sitten- Tai sitten.

Lähettifirmaa ei kuulemma haitaisi, jos asia painettaisiin villaisella ja Linnunpelätin pitäisi saamansa otuksen.
Pelätin oli harkinnut – lähetin kuulostaessa lähes yhtä kiireiseltä kuin edellisenä päivänä – vain hetken.
”Kyllä, no selvä, mikäettei.” Ja luurin suljettuaan miettinyt vasta, mihin oli mennyt sanomaa ja mitä. Oli hän toki joskus oman pokémonin hankkimista suunnitellut, miettinyt, harkinnut, mutta ei ihan tällä tavoin – ei ihan näin vahingossa.
Pahus sentään. Se lähetti kuulosti aivan liia, liian, noh, sai hänet antamaan periksi koska halusi säätää toista joltain kohtuuttomalta vaivalta. Ja se tyyppi varmaan tekee sitä työkseen – kas kun ei ole puhelinmyyjäksi ryhtynyt!
Nyt Linnunpelätin tosiaan suuntasi keittiöönsä, mutta aamiainen ei enää ollut ensimmäisenä hänen asialistallaan.
”Mitä ihmettä tosiaan.” Hän mutisi ääneen, ja poimi nyt pallon pöydältä käsiinsä.
”Enhän minä edes tiedä mikä täällä on sisällä!”
Sitä ei lähetti ollut suostunut paljastamaan – yksityisyydensuoja ja niin päin pois. Linnunpelätin siveli palloa sormillaan, ja tuli siihen tulokseen että heti syötyään hän suuntaisi ulos – johonkin, jonne suurinkin Wailord mahtuisi. Vaikka toivoa sopi, ettei se olisi mikään valtava vesiotus, vaikka vielä vähemmän Pelätin halusi ottaa riskiä siitä että heittäisi jonkun uimakyvyttömän pienen eläimen veteen ja hukuttaisi sen vahingossa.
Aamiainen näissä tunnelmissa oli sukkelaan syöty, ja pian Pelätin sulki perässään ulko-oven vain suunnatakseen pihaansa reunustavan kangasmetsikön läpi sen takana aukeavalle pellolle. Siellä kasvoi heinää ja ketokukkia, jonkun tilallisen rehupelto kun oli – ja siellä olisi tilaa. Nainen seisahtui pellon laidalle, ja kaivoi hieman jännittyneenä poképallon housujensa reisitaskusta. Pallo kiilteli, jos mahdollista, himmeämpänä ja selkeämpänä aamupäivän auringossa. Ja Pelätin, vaikkakin jo vähän odotti että pääsisi katsomaan mitä hänen käsiinsä oli langennut, käytti vielä hetken vain katsellakseen palloa, tunteakseen sen kädessään ja varmistuakseen että se todella oli siinä.
”No, katsotaanpa sitten, kuka sinun sisällöksesi on päätynyt.” Linnunpelätin totesi, hiljakseen, jos melkein lempeästikin, ja viskasi sitten pallon pellolle.
Välähdys, kahahdus ja kopahdus. Pallo aukesi, ja putosi heinikkoon. Linnunpelätin odotti, mutta totesi pian että ainoa liike jonka saattoi heinikossa havaita oli kevyt tuuli. Hän huokaisi, hieman tuskastuneena, ja puuskasi kätensä. Mitä nyt oikeasti, eivät kai ne nyt tyhjää palloa ole voineet postiin laittaa?? Äänestä päätellen pallo oli kyllä osunut johonkin – ehkä kiveen? – mutta se oli auennut jo ilmassa. Ja kyllä sieltä nyt jotain piti silloin tulla ulos, eikö totta?
Pelätin lähti kävelemään heinikkoon, löytääkseen edes pallon ja nähdäkseen mitä nyt sitten olikaan tapahtunut, jos mitään.

Punavalkean kiiltävän esineen löytäminen heinikosta kesti hieman kauemmin kuin olettaa saattaisi, mutta loppujen lopuksi Pelätin löysi sen kuitenkin. Epäonnekseen nainen oli onnistunut viskaamaan pallon juurikin niin, että se oli pudotessaan osunut voimalla heinien seassa piilossa lymynneeseen kiveen, mistä ilkeännäköinen naarmu pallon muuten uudenveroisessa pinnassa kieli. Pallosta mahdollisesti lähtenyttä otusta nainen sen sijaan ei löytänyt – oliko siellä otusta sitten ollutkaan vaiko oliko raukka säikähtänyt ja juossut sitten tiehensä heinikossa, kuka tiesi. Pelätin etsi jonkin aikaa, mutta jonkin sellaisen etsiminen mille häneltä ei löytynyt nimeä edes millä kutsua osoittautui suhteellisen vaikeaksi ja lopulta hyvin turhaksi, eikä naisen auttanut kuin palata tyhjin käsin – no, naarmuuntunutta palloa lukuunottamatta – kotiin. Pallon hän jätti kuitenkin seuraavaksi yöksi vesikipon kera ulos rapulleen, vaikka hyötyä hän ei siitä uskonut olevan. Mutta saattaisihan olla niin, että eksynyt pokémon ehkä löytäisi takaisin omalle pallolleen jonkin ovelan palloteknologisen hienouden tai jonkin salatun aistilahjan avulla. Vaikka saattoi moinen olla vain toiveajatteluakin.